Tervalla on keskeinen, suorastaan elintärkeä merkitys Jaconian kanava-, joki- ja meriliikenteelle. Merkittävimmät tervanpolttokeskukset ovat Taxosin eteläpuolen Tervakorpi, sekä Hunerin kauppa-asemasta itään sijaitseva Pieni tervakorpi.
Näillä alueilla kasvaa paljon tervamäntyä (muistuttaa paljon meidän maailmamme Rannikkomäntyä, Pinus pinaster), joka sopii erinomaisesti tervanpolttoon. Useimmiten täytyy ensin raivata uusi polku metsän läpi uuteen sopivaan paikkaan. Männyt kolotaan ja pihkaannutetaan kolmen peräkkäisen vuoden aikana aina usean askelen korkeudelle asti. Lokarit eli metsätyömiehet kaatavat sitten kolotut puut talvella. Ne vedetään hevosreessä tervahauta-alueelle ja niistä tehdään säröksiä, noin kahden askeleen mittaisia ja vaaksan paksuisia puita. Mäntyjen kannot tuottavat myös hyvin tervaa, mutta niiden paloittelussa on paljon työtä.
Varhain keväällä tervanpolttajat tulevat ja kaivavat paikat rännihaudoille. Tervahaudan pohja tampataan tiiviiksi turpeella ja savella.
Särökset ladotaan kerroksittain yläviistoon ja keskelle jää ns. silmäkeppi ja sen pohjalle särösristikko eli takka. Puusta ja savesta tehdään myös ontto putki eli piippu jota pitkin terva valuu. Putken päässä on tappi, joka avataan tervan juoksuttamiseksi. Hauta peitetään, ensin huonolla puulla, sitten sammalilla, turpeella ja mullalla, ja sytytetään alareunasta.
Ison haudan polttaminen vie noin viikon. Parin päivän ajan valuu vain tervavettä, kolmantena päivänä aletaan saada tervaa, ensin paksumpaa ja kuumuuden kohotessa hienoa ja notkeaa. Hautaa juntataan välillä tiiviimmäksi isoilla puunuijilla.
Hautaa on valvottava yötä päivää. Tervanpolttajat valvovat niin paljon, että he näkevät harhoja. He hengittävät koko kesän ajan savua ja yskivät kauden lopulla mustaa limaa. Kun hauta on poltettu, täydet tynnyrit kannetaan aisoilla lähimmän kärrypolun varteen. Kun tynnyrit on raahattu, usein monien virstojen päähän, tervanpolttajat palaavat metsään ja rakentavat uuden tervahaudan. Työ on äärimmäisen raskasta, mutta sillä tienaa paljon rahaa.
Tervahaudasta saadaan sivutuotteena myös puuhiiltä eli sysiä.
Tervanpolttajien lisäksi kokoontumispaikoilla työskentelee seppiä ja tynnyrimestareita. Tynnyreitä tarvitaan suuret määrät joten niitä joudutaan myös tuomaan muualta. Monet metsäläiset ovat värväytyneet kantajiksi - eivät he ihan niin laiskoja ole, mitä luullaan.
Kuskit kuljettavat tynnyrit kärryillä Taxosiin, missä ne merkitään tervaporvarin kirjanpitoon ja lastataan sitten laivoihin ja kuljetetaan Franfar-jokea pitkin pohjoiseen. Circolin pohjoispuolella laivat siirtyvät suurelle kanavalle ja purjehtivat sitä pitkin aina Farrigniaan asti. Sieltä tervaa lähtee eri suuntiin.
Osa laivoista kääntyy itään ja purjehtii toista kanavaa pitkin Sisämerelle. Tätä kautta kulkee valtaosa Piperiaan, Galthiin ja Holrusiin vietävästä tervasta. Itkevä Idän kaupungit Seres, Japas ja Emith joutuvat maksamaan kalliisti tervastaan, joka pääasiassa kiertää heille Piperian kautta. Vain emithiläiset polttavat jonkin verran tervaa Seran-joen toisella puolella. Muilla ei ole juurikaan tervanpolttoon sopivia metsiä.
Vähäisiä määriä tervaa saadaan Etelä-Piperian tervahaudoista ja Oftanjoen laakson tervakuopista Angarista.
Mitä kauemmaksi terva viedään, sen kalliimmaksi se tulee. Taxosissa yhden tervatynnyrin hinta on tavallisesti noin 15 kultarahaa. Farrigniassa tai Travanissa sama tynnyrillinen maksaa noin 18 kultarahaa, samoin Piperiassa tai Galthissa jos se tuodaan suoraan meren yli. Suniassa tai Tutusissa 20 kultarahaa, Selfiassa 22 kultarahaa. Seresissä hinta on 30 kultarahaa, Japasissa 40 kultarahaa. Emith selviää juuri ja juuri omalla tuotannollaan, mutta vientiin sitä ei riitä. Hinta vaihtelee; oikein huonoina vuosina se nousee kaksinkertaiseksi, mutta kovin halpaa terva ei koskaan ole.
Jokirosvot hyökkäävät harvoin tervalaivojen tai -proomujen kimppuun. Tervatynnyreitä, joissa on tervaporvarin leima, on erittäin hankala myydä laittomasti, ja jokirosvoilla ei ole tervalle juuri mitään käyttöä. Tervatynnyreitä kuljettavat laivat ja proomut ovat hitaita rahtilaivoja, jotka eivät sovi heidän käyttötarkoituksiinsa. Sisämeren saaristoa ei kuitenkaan kannata lähestyä tervalastissa. Saaristolaiset ovat yleensä tiivistäneet veneensä toisilla aineilla, mutta jos tervaa on helposti saatavilla, he käyttävät sitä.
Yhdestä noin 10 askelta halkaisijaltaan olevasta tervahaudasta saadaan noin 50 tynnyriä tervaa. Tätä isompia rännihautoja ei kannata tehdä. (Trattihautoja umpinaisine säiliöineen ei ole vielä keksitty.)
Tervatynnyrit ovat useimmiten 50 kannun (125 litraa) kokoisia.
Tervan hintaan vaikuttavat kaikki siinä tarvittavat työt:
Yksi tynnyrillinen tervaa riittää jokilaivalle tai proomulle vuodeksi.
Tervausta varten laivat joko ajetaan kyljelleen matalaan veteen tai purjehditaan lähimmälle kuivatelakalle. Jaconian suurten kanavien yhteyteen on voitu rakentaa hyvin suuria kuivatelakoita käyttäen samaa sulkuteknologiaa mitä kanavissa.
Iso ongelma on metsän epätasaiset maastonmuodot. Rinteille ja kallioille ei voi tehdä tervahautaa. Polut, joita pitkin työläiset, reet ja kärryt kulkevat, mutkittelevat rinteiden välissä tehden matkoista entistä pidempiä. Uutta polkua ryteikön läpi raivatessa monet ovat pudonneet yllättäen vastaan tulevalta jyrkänteeltä tai katkoneet raajojaan louhikossa. Myös houreissaan vaeltavat tervanpolttajat saattavat joutua onnettomuuksiin.
Kaikeksi onneksi molemmat terva-alueet ovat metsäläisten ydinalueiden ulkopuolella. Pieni tervakorpi on kuitenkin välillä joutunut metsäläisten hyökkäyksien kohteeksi. Tervanpolttajilla ei vain ole paljon mitään, mikä metsäläisiä kiinnostaisi. Naisia ei tervahaudoilla nähdä, tosin metsäläinen ei ole turhan tarkka ja saattaa kaapata samaan tarkoitukseen myös miehen.
Metsässä on runsaasti riistaa ja puroissa paljon kalaa. Löytyy myös sieniä, juureksia ja syksyllä marjoja. Työmiehillä ei vain ole aikaa metsästykseen, kalastukseen tai keräilyyn, ja nämä toimet vaativat paljon erätaitoja. Eväät ovat karuja ja hyvin säilyviä: kuivaa leipää, jauhoja, suolalihaa ja/tai .kalaa ja kuivia herneitä. Joillakin on kallista matkaleipää tai kuivalihaa. Kuivatuista marjoista keitetään dotriaa.
Jotkut juovat kaffalia pysyäkseen hereillä. Jos käyttää kaffalia viikon, siitä seuraa monen päivän mittainen äärimmäinen väsymys ja hirvittäviä painajaisia. Muuan tervanpolttaja pysytteli koko kauden hereillä kaffalia käyttäen. Kun kaffal loppui syksyllä, hän alkoi kouristella ja kuoli tuskallisesti yhdessä päivässä.
Metsäläiset käyvät myös jonkin verran vaihtokauppaa lokarien ja tervanpolttajien kanssa. He vaihtavat mm. turkiksia ja metsän antimia kuten vesipähkinöitä, yrttejä, lääkekasveja, kaaleja, juureksia ja mausteita työkaluihin, tupakkaan, viinaan, rahaan ja myös tervaan. Tämä täydentää hiukan työläisten yleensä varsin karuja eväitä.
Savumyrkytys sekä savun hengittämisestä ja pilaantuneesta ruoasta johtuva keripukki (sen oikeaa syytä ei tiedetä) tappavat paljon tervanpolttajia. Vaurioituneet keuhkot saavat helposti myös keuhkotautitartunnan. Tervanpolttajat elävät harvoin vanhoiksi.
Eksyminen loputtomaan metsään, varsinkin unihallusinaation vallassa, on tietysti mahdollista. Eksyneitä yritetään opastaa takaisin ihmisten ilmoille tuohitorvien äänellä.
Metsätiikereitä pelätään suhteettoman paljon. Ihmisten kimppuun hyökkäävät vain vanhat tai loukkaantuneet tiikerit, jotka eivät pysty saamaan tavallisempaa saalista. Myös karhut ja sudet karttavat ihmisiä. Myrkkykäärmeet samoin, mutta sellaisen päälle voi vahingoissa astua ja silloin käärme tietysti puolustautuu puremalla.
Näitä paljon vaarallisempia ovat Palak Veladorin kokeiden jälkeläiset, joista jotkin saattavat muistuttaa lähes Borvarian petoja. Onneksi nämä ovat erittäin harvinaisia. Vain lisääntymiskykyiset lajit ovat voineet säilyä tähän asti, ja niistäkin vain ne harvat jotka sopeutuivat elämään metsässä.
Yleisin vaarallinen eläin on mutakita, joita elää metsälammissa ja -puroissa. Suurimmat niistä popsivat mielellään myös varomattoman ihmisen joka on hakemassa vettä. Ne ovat krokotiilien tapaan väijytyspetoja, jotka hyökkäävät nopeasti vedestä yrittäen yllättää saaliin. Taka-ajoon ne eivät lähde, paitsi jos saalis on vedessä.
Mäkärät, polttiaiset, hyttyset, paarmat ja punkit ovat kiusallisia. Kun hauta on saatu palamaan, sen savu karkottaa hyönteiset. Siksi tervahaudan savua pidetään myös siunauksena. Kun kauden ensimmäinen hauta on sytytetty, luetaan rukous Artantelle ja ainakin juodaan tujaus viinaa eli hautaryyppy.
Jos jokin alue on erityisen vaarallinen, mutta siellä on myös erityisen paljon sopivaa puuta ja sopiva maasto, voidaan palkata vartijoita - palkkasotureita, tai jopa praedoreja - suojelemaan työläisiä ja tervahautoja. Tämä on praedoreille leppoisa, joskin ei kovin hyvin palkattu, työ silloin kun suunnitteilla ei ole Borvarian retkeä.
Vaarallisia ovat varsinkin Pirunmuurien ja muiden muinaisten rakennelmien läheiset metsät. On löydetty myös maan alle johtavat loputtoman pitkät portaat, joita ei ole voitu edes tutkia ns. pohjalle asti. Arvellaan, että ne johtavat muinaisiin Syövereihin, outoihin tunneleihin syvällä Jaconian alla.
Huhujen mukaan näissä syrjäisissä metsissä elää valkoisia riikinkukkoja. Sellaisen näkeminen tuo huonoa onnea, koska valkoinen on kuoleman väri. Se, joka tappaa valkoisen riikinkukon, joutuu kauhean kirouksen kohteeksi. Urospuolisen riikinkukon suuret pyrstösulat ovat suunnattoman arvokkaita, sillä ne ovat Madan valtaistuimen tunnus. Irronneita sulkia on löydetty vain muutama viimeisen sadan vuoden aikana. Kokonaista lintua ei ole kukaan saanut kiinni tai surmannut satoihin vuosiin.
Tervaporvarit ovat ahneita ja epärehellisiä. Mutta, he eivät voi vain istua lähimmässä kaupungissa odottamassa, että terva tuodaan heidän eteensä ja he maksavat mitä jaksavat. Koska terva tuotetaan asumattomalla syrjäseudulla, siellä ei ole paikallisia jotka polttaisivat tervaa. Tervaporvarien on itse organisoitava tervanpoltto.
Tervaporvarien kilta l. Tervakilta on jo ajat sitten neuvotellut Oftin helmiruhtinaiden ja Taxosin nimimiesten kanssa oikeuksista ja maksettavista veroista. Kilta myös jakaa terva-alueet porvarien kesken. Uusia jäseniä otetaan vain, jos yksi porvareista kuolee tai lopettaa. Killassa on kuitenkin mukana tervaporvarien poikia tai adopitolapsia. Esikoispojasta tulee usein seuraava tervaporvari. Muista tulee luotettuja kirjanpitäjiä, apulaisia ja työnjohtajia.
Jokaisella tervaporvarilla on oma leima, joka poltetaan tynnyreihin. Lisäksi niihin poltetaan tervanpolttajaryhmän leima. Näin tiedetään, kuka omistaa minkäkin tynnyrin ja paljonko työläisille pitää maksaa. Leimojen kanssa yritetään joskus kieroilla, mutta jos jää kiinni, voi joutua tervatuksi ja höyhennetyksi, tai pahempaakin.