Silloin kun MINÄ olin nuori!

26.1.2012

Alkaa jo suorastaan pistää vihaksi näiden nykyisten alle 50-vuotiaiden itku siitä kuinka heillä muka oli lapsena ja nuorena niiiiin vaikeaa ja että nykyinen nuoriso pääsee niin uskomattoman helpolla. Totisesti, nämä 50-vuotiaat jotka luulevat että heillä, hädin tuskin kapaloista päässeillä märkäkorvilla muka on jotain elämänkokemusta ja että heillä muka oli vaikeaa nuorena, ovat itse oikein pullasuttusukupolvea! Heillä ei ole MITÄÄN käsitystä siitä, millaista silloin oli kun minä olin nuori!

Silloin kun minä olin nuori niin olimme viheliäisimpiä, kaukaisen nälkämaan synkkien erämaiden kauimmaisessa kolkassa kituuttavia kurjia! Meillä ei ollut yhtään mitään! Kuoppa jäisessä maassa vaan, ympärillä jäisiä kelohonkia, joiden raudanlujasta puusta ei irronnut edes tikkuakaan poltettavaksi, vaikka eipä meillä mitään keinoa ollut edes tehdä tulta. Muuten kaikkialla oli vain pirunpeltoa. Pirunpelto-sanaa ei muuten nykyinen nuoriso edes tunne. Se tarkoittaa kivikkoa. Ei meillä siis peltoja tosiaankaan ollut. Ainoan tuperkkelia sairastavan kituliaan lehmänkin oli vainolainen vienyt jo Ison vihan aikaan. Ja toiset ne kehuskelevat, että piti lapsena nousta kolmelta aamulla lypsämään lehmät! Ilosta ja onnesta olisin itkenyt jos meillä olisi sellainenkin ihme ollut kuin lypsävä lehmä!

Pirunpellosta olisimme kalunneet jäkälää kivien pinnasta syötäväksi, sikäli kun jollakulla olisi hampaat vielä ollut suussa. Vaan kun vainolainen ja verovouti olivat kangenneet ne vähät jäkälää kasvavatkin kivet mukaan veroina ja ryöstösaaliina, kun ei meillä kurjilla vaivaisilla yhtään mitään muuta ryöstettävää ollut! Totisesti, olisipa saanut edes olkileipää vaikka pienenkin palan joskus! Mutta ei saanut! Ja sellaisesta herkusta kuin pettuleivästä ei kukaan rohkeimmissa kuvitelmissakaan tohtinut uneksia. Kaikenlaiset haaveilut olivat sitä paitsi syntiä, kuten ilo ja naurukin. Itku ja voivotus vain raikui meillä, tai olisi raikunut, mutta sitä pidettiin sopimattomana ja itkevät lapset saivat heti ankaran selkäsaunan!

Yksikin tuolla taisi kehua, että hepä pyyhkivät pyllynsä kuusenoksilla. Eipä meillä semmoisia ollut! Meillä ei ollut mitään! Raudanlujaa jäätä vain maassa, ja siihen kiinni jäätyneet kivet. Pyyhimme siis vaan kädellä, koska se tuskin siitä pystyi enää yhtään likaisemmaksi tulemaan.

Muutamat kehuskelivat, että heillä ei ollut mahdollisuutta lainkaan käydä koulua. Voi kuinka me lapset olisimmekaan kadehtineet noita onnellisia! Meidän nimittäin oli todellakin mentävä kouluun, ja se kuka ei ole tuon ajan koulua ja koulumatkoja kokenut, on todellakin pullasutulla syötetty ja pumpulissa kasvatettu! Se kauhea kylmyys loputtoman pitkillä koulumatkoilla hyydytti verenkin. Nälkämailla kun ainakin 16 kuukautta vuodesta on pilkkopimeää talvea ja 50-80 asteen pakkasta! Jos kuulet jonkun kehuskelevan 60 kilometrin koulumatkalla joka tarvottiin kolmimetrisessä hangessa nälästä raivohullut sudet perässä juosten, niin totisesti olisimme joka aamuyö polvillamme kiittäneet Jumalaa semmoisesta ihanuudesta, kun olisimme niin helpon koulumatkan saaneet! Vaan emmepä saaneet! Perillä sitten saatiin kokea hyvin usein se vanhan ajan opettajan kämmenpatukka ja rehtorin ruoska tanssimassa paljaalla takalistolla. Sellaista kuria ei ole koskaan sen jälkeen enää ollut missään!

Eräät henkilöt itkeskelivät, että heillä ei ollut lääkäriä vaan kylän seppä vain kiskoi mädät hampaat suusta pihdeillä. Totisesti, olisipa meillä ollut edes seppä! Mutta ei ollut! Lähin kylä oli useiden päivämatkojen päässä, sekin kurjimmista kurjin paikka, josta kaikki talotkin oli poltettu ajat sitten vainolaisen toimesta. Emmekä me silloin sinne ehtineet edes lämmittelemään kytevän hiilloksen ääreen, koska mistäpä me olisimme mitään tienneet. Ja vaikka olisimmekin ehtineet, niin takariviin siinä olisi vain jääty, koska meitä kaikkein kurjimpia halveksittiin ja vihattiin kaikkialla ja lähikylien hierarkiassa olimme alhaisimmalla tasolla.

Ei meillä ollut edes lepraa, jonka jotkut onnelliset saivat lapsena kokea! Irtoilevat jäsenet olisi edes voinut popsia parempiin suihin, vaan eihän meille sellaistakaan siunausta suotu! Tokkopa putoilevia ukkovarpaita ja sen sellaisia tosin olisi löytänytkään siinä pimeydessä. Kuutamo vain meillä valaisi, tai olisi valaissut jos se olisi myrskypilvien takaa näkynyt. Ja - ajatelkaapas - joku taisi kehuskella ihan peräti päreillä! Ja piti sellaista lapsuutta jotenkin vaikeana! Totisesti, jos meillä olisi päreitä ollut, niin olisimme luulleet päässeemme taivaan valoon! Moni sinne temmattiinkin, mutta sitäkään onnea ei toki meille suotu, vaan mitä pahemmin sitä kitui, niin sen sitkeämmässä henki tuntui olevan.


(Mr. Niilo Paasivirta)